"Onko vaihtuvissa ruumiintyyleissä kyse ahdistavasta kulttuurisesta pakosta, joka vain verhotaan omiksi valinnoiksi – vai päinvastoin vapauttavasta postmodernista itsen tyylittelystä ruumiin pinnalla ja ruumiin rajoilla, ”minätekniikoista”?"

Minun sieluni on minun ruumiini. Ei niitä voi erottaa. Minun tunteeni ja mielialani ovat voimakkaasti sidoksissa aivokemiani senhetkiseen tilaan, ja sitä voin halutessani kemikaalein säädellä. Mielialalääkkeet ja päihteet vaikuttavat fyysisen kautta psyykkiseen. Niinpä fyysinen hallitsee psyykkistä. Auringonvalo muuttuu iholla d-vitamiiniksi, imeytyy ja lisää henkistä vireyttäni. Liikunta muokkaa välittäjäainetasapainoani vaikuttaen psyykkiseen jaksamiseeni. Päiväsaikaan juotu alkoholi väsyttää vartaloni, silmät nuokkuvat, mieli ei voi mitään kemiallisille reaktioille tahi fysiikan orjuuttaville laeille. Ja kun kiristelen öisin hampaitani, kireät leuat kiristävät niskan ja takaraivon kunnes migreeni iskee. Silloin minun mieleni on vain toteltava kehoni käskyä lepoon pimeään hiljaiseen viileään.

Kidutettujen kokemuksista tiedän, että fyysisen kivun edessä mieli murtuu. Ajatukset, arvot, ideologiat ja päätökset – mielen tuotteet – eivät kestä taistelussa systemaattista kidutusta vastaan. Sitä paitsi, mitä iloa on mielestä ilman toimivaa näköä tai kuuloa, ilman kättä jolla kirjoittaa? Ilman kokemuksellista havaintoa asioista? Mitä hyötyä on teorioista ilman käytäntöä?

Ja toisaalta: psyykkinen hallitsee fyysistä. Minun mieleni ei anna ruumiille lepoa, kun mieli valvoo, valvoo ruumiskin. Kun minun mieleni on maassa minun ruumiillani ei ole voimia. Vaikka minun ruumiini on terve, minä en aina edes jaksa nousta sängystä ylös. Minun ruumiini on kysyttävä mieleltä lupaa vietellä ja tulla vietellyksi, lupaa saadakseen viiniä, pihviä kermakastikkeessa, suklaata. Minun ruumiini joutuu alistumaan koiralenkille pimeässä ja loskassa, vaikka valmiiksi flunssalla kiusattuna. Minun ruumiini ei saa maata jos mieli käskee tekemään eikä tanssia silloin kun mieli käskee istumaan tuolissa ja kirjoittamaan esseetä. Minun ruumiini on osattava odottaa: vain pienet pissikset tekevät tarpeensa puistoon.

Silloin kun minun mieleni ja ruumiini keskittyvät samaan asiaan minä olen todella läsnä. Sillä fyysinen tunkeutuu väistämättä psyykkiseen ja psyykkinen fyysiseen.

Minun ruumiillani minä heijastan omaa estetiikantajuani: minun lävistykseni ja tatuointini ovat osa minua, samaten kihla- ja vihkisormukseni ja muutamat muut korut. Tietyt värit, tietyt materiaalit ja muodot joihin verhoudun ovat minun näköisiäni, minun tyylisiäni. Kun joskus kiireessä lähden luennolle koiralenkkivaatteissani, minulla on epämukava olo, en koe häpeää tai alemmuutta, tuntuu vain siltä että ”lähetän väärää viestiä”. Että ”ei tämä ole minua”. Sinänsä mielenkiintoista ja turhamaista: jos kaduilla tulee vain vieraita vastaan, mitäpä heitä kiinnostaa millaisia viestejä lähetän, ja jos tapaan tuttuja, he tietävät millainen minä olen, he näkevät että tämä on poikkeus eikä se horjuta heidän kuvaansa minusta.

Minulle ulkonäkö on leikkiä, nyt kun olen sinut itseni kanssa. Se tosin vaati vuosien terapian teini-iän syömishäiriökierteestä toipumiseksi. En tosin vieläkään halua altistaa itseäni yksipuolisten visuaalisten ärsykkeiden tulvalle: yksi syy sille, ettei meillä ei ole televisiota. Koen teatterin elävät ruumiilliset näyttelijät todemmiksi kuin valkokankaan kaksiulotteiset photoshopatut kauneusleikatut muottiinahdetut näyttelijät. Katson kyllä mielelläni silloin tällöin sarjoja tai elokuviakin, mutta en kestä loputonta tulvaa itseään toistavalla tavalla kauniita laihoja muokattuja naiskuvia. Kirjoja lukiessani voin keskittyä sisältöön, unohtaa pelkän kuoren.

Otettuani hieman etäisyyttä väkivaltaisen samapäistäviin ideaaleihin olen löytänyt ne seikat, jotka minua toisissa vetävät puoleeni. Tuoksu, ääni, pituus, ihon tuntu, ilmeikkyys, aitous, älykkyys, hauskuus, persoonallisuus, lahjakkuus, oma tyyli, usko ”omaan juttuun”... Sillä kauneuden on oltava mielenkiintoista, siinä on oltava sitä jotain, ei siitä muuten iloa ole. Onhan ”täydellisyys” kuolettavan tylsää...