"Onko vaihtuvissa ruumiintyyleissä kyse ahdistavasta kulttuurisesta
pakosta, joka vain verhotaan omiksi valinnoiksi – vai päinvastoin
vapauttavasta postmodernista itsen tyylittelystä ruumiin pinnalla ja
ruumiin rajoilla, ”minätekniikoista”?"
Minun sieluni on minun ruumiini. Ei niitä voi erottaa. Minun tunteeni
ja mielialani ovat voimakkaasti sidoksissa aivokemiani senhetkiseen
tilaan, ja sitä voin halutessani kemikaalein säädellä. Mielialalääkkeet
ja päihteet vaikuttavat fyysisen kautta psyykkiseen. Niinpä fyysinen
hallitsee psyykkistä. Auringonvalo muuttuu iholla d-vitamiiniksi,
imeytyy ja lisää henkistä vireyttäni. Liikunta muokkaa
välittäjäainetasapainoani vaikuttaen psyykkiseen jaksamiseeni.
Päiväsaikaan juotu alkoholi väsyttää vartaloni, silmät nuokkuvat, mieli
ei voi mitään kemiallisille reaktioille tahi fysiikan orjuuttaville laeille. Ja kun
kiristelen öisin hampaitani, kireät leuat kiristävät niskan ja
takaraivon kunnes migreeni iskee. Silloin minun mieleni on vain
toteltava kehoni käskyä lepoon pimeään hiljaiseen viileään.
Kidutettujen
kokemuksista tiedän, että fyysisen kivun edessä mieli murtuu.
Ajatukset, arvot, ideologiat ja päätökset – mielen tuotteet – eivät
kestä taistelussa systemaattista kidutusta vastaan. Sitä paitsi, mitä
iloa on mielestä ilman toimivaa näköä tai kuuloa, ilman kättä jolla
kirjoittaa? Ilman kokemuksellista havaintoa asioista? Mitä hyötyä on
teorioista ilman käytäntöä?
Ja toisaalta: psyykkinen hallitsee
fyysistä. Minun mieleni ei anna ruumiille lepoa, kun mieli valvoo,
valvoo ruumiskin. Kun minun mieleni on maassa minun ruumiillani ei ole
voimia. Vaikka minun ruumiini on terve, minä en aina edes jaksa nousta
sängystä ylös. Minun ruumiini on kysyttävä mieleltä lupaa vietellä ja
tulla vietellyksi, lupaa saadakseen viiniä, pihviä kermakastikkeessa,
suklaata. Minun ruumiini joutuu alistumaan koiralenkille pimeässä ja
loskassa, vaikka valmiiksi flunssalla kiusattuna. Minun ruumiini ei saa
maata jos mieli käskee tekemään eikä tanssia silloin kun mieli käskee
istumaan tuolissa ja kirjoittamaan esseetä. Minun ruumiini on osattava
odottaa: vain pienet pissikset tekevät tarpeensa puistoon.
Silloin
kun minun mieleni ja ruumiini keskittyvät samaan asiaan minä olen
todella läsnä. Sillä fyysinen tunkeutuu väistämättä psyykkiseen ja
psyykkinen fyysiseen.
Minun ruumiillani minä heijastan omaa
estetiikantajuani: minun lävistykseni ja tatuointini ovat osa minua,
samaten kihla- ja vihkisormukseni ja muutamat muut korut. Tietyt värit,
tietyt materiaalit ja muodot joihin verhoudun ovat minun näköisiäni,
minun tyylisiäni. Kun joskus kiireessä lähden luennolle
koiralenkkivaatteissani, minulla on epämukava olo, en koe häpeää tai
alemmuutta, tuntuu vain siltä että ”lähetän väärää viestiä”. Että ”ei
tämä ole minua”. Sinänsä mielenkiintoista ja turhamaista: jos kaduilla
tulee vain vieraita vastaan, mitäpä heitä kiinnostaa millaisia viestejä
lähetän, ja jos tapaan tuttuja, he tietävät millainen minä olen, he
näkevät että tämä on poikkeus eikä se horjuta heidän kuvaansa minusta.
Minulle
ulkonäkö on leikkiä, nyt kun olen sinut itseni kanssa. Se tosin vaati
vuosien terapian teini-iän syömishäiriökierteestä toipumiseksi. En
tosin vieläkään halua altistaa itseäni yksipuolisten visuaalisten
ärsykkeiden tulvalle: yksi syy sille, ettei meillä ei ole televisiota. Koen teatterin
elävät ruumiilliset näyttelijät todemmiksi kuin valkokankaan
kaksiulotteiset photoshopatut kauneusleikatut muottiinahdetut
näyttelijät. Katson kyllä mielelläni silloin tällöin sarjoja tai
elokuviakin, mutta en kestä loputonta tulvaa itseään toistavalla
tavalla kauniita laihoja muokattuja naiskuvia. Kirjoja lukiessani voin
keskittyä sisältöön, unohtaa pelkän kuoren.
Otettuani hieman
etäisyyttä väkivaltaisen samapäistäviin ideaaleihin olen löytänyt ne
seikat, jotka minua toisissa vetävät puoleeni. Tuoksu, ääni, pituus,
ihon tuntu, ilmeikkyys, aitous, älykkyys, hauskuus, persoonallisuus,
lahjakkuus, oma tyyli, usko ”omaan juttuun”... Sillä kauneuden on
oltava mielenkiintoista, siinä on oltava sitä jotain, ei siitä
muuten iloa ole. Onhan ”täydellisyys” kuolettavan tylsää...
torstai, 8. helmikuu 2007
Kommentit