istun sängyllä ja kuulostelen tuntemuksiani. hieman ahdistaa, hieman kuvottaa. kumpaakaan ei paljoa.
tiedän, että jutut on kohdattava ja käsiteltävä, jotta niistä pääsee eteenpäin.
en ajatellut padota mitään.

mutta enkö osaa tätäkään tehdä suorittamatta?
kun niin kovasti haluaisin pusertaa itsestäni kerralla ulos jokaisen kyyneleen, mitä tulossa on.
silti pahoin pelkään, että tämä on sellainen asia, joka hetkittäin itkettää vielä vuosien päästäkin.

huokaus.

ahdistaa, kuvottaa. ulkona paistaa aurinko.
nyt tämä vellominen saa riittää.
ainakin tältä erää.