jonkun arvon tietää vasta kun on menettänyt sen... siksi kriisit puhdistaa. kun on vähällä menettää jonkun josta välittää niin tajuaa kuinka paljon oikeastaan välittääkin... ja mulla on fiksaatio ehdottomaan rakkauteen sillä ihminen on niin vitun erehtyväinen että on vaan pakko antaa ja saada anteeksi ja tulla hyväksytyksi sellaisenaan koska mitään muuta ei ole. mielipiteet muuttuu mutta haluan saada olla väärässä ja eri mieltä, on julmaa (vaikkakin täysin ymmärrettävää) katkaista välit ihmiseen joka miettii asioita uusiksi. siinä valossa ne jotka jää muuttuu puhtaaksi kullaksi... peruskallioiksi jotka aina on, joiden luo voi tulla kun itse on juoksuhiekassa... jotka voi asua vuosia ulkomailla ja tulla takaisin ja jatkaa samasta pisteestä, mutta joita kaipaa vaikka ne olis vain puoli viikkoa poissa. kymmenen vuotta, tai viisi tai kolme, aika ja sen mittainen vuoristorata nousuineen ja laskuineen, erehtymisine ja oppimisineen, ystävyys saa uusia tasoja. jonain päivänä me ollaan tunnettu 20 vuotta, ehkä 50, eikä edes voi kuvitella mitä siihen aikaan mahtuu mutta on ihanaa että on ihmisiä joiden tiedän aina kuuluvan elämääni, loppuun asti... damin vanhainkotiin saakka ;)

parin vuoden ystäviltä - koko elämän kannalta ohikulkijoilta - jää muistoja ja ne tulee uniin, mutta tuleeko vielä kymmenen vuoden kuluttua? viidenkymmenen? tuskin, korkeintaan säännön vahvistavan poikkeuksen verran. sen sijaan joka yö nään unta ihmisistä joita aika ei haalista, jotka on ja pysyy kultana...