Luin eilen kirjan "Narsismi - vamma ja voimavara". Pääosin se oli urheilijamaisen selvää kauraa, kaupunkilaisvaistolla pääteltävissä, mutta olipa siellä jotain ihan mielenkiintoistakin:

"Jälkiä primaarinarsistisesta kehitysvaiheesta löydämme myyteistä ja fantasioista, joissa esiintyy kuvitelma paratiisista, jossa kaikki on täydellistä ja hyvin ja josta medät on tylysti karkotettu. (...) Primaarinarsistiselle illuusiolle on ominaista, ettei se koskaan täysin hellitä otettaan meistä. (...) Tälle kuvitelmalle on lisäksi ominaista se, että ihminen toivoo voivansa vielä joskus tavoittaa sen uudelleen.

(...) Periaatteessa kaikki suuret elämänmuutokset koettelevat ihmisen narsistista tasapainoa ja eheyttä. Niissä piilee myös riskejä mielenterveydelle, koska ne voivat haasteellisuutensa lisäksi viedä meiltä mahdollisuuden kokea  mielihyvää omasta toiminnastamme ja olemassaolostamme. Oma senhetkinen oleminen ei enää olekaan niin itsestäänselvää. (...) Todellisuuden kohtaaminen saa illuusiot särkymään(!).

(...) Primaarinarsistiseen illuusioon eli varhaiseen kaikkivoipaisuuden ja minäkeskeisyyden kuvitelmaan ei sovi tietoisuus oman elämän rajallisuudesta ja kuoleman väistämättömyydestä. Henkinen kasvu merkitsee kuitenkin vähitäistä luopumista tästä kuvitelmasta. 

(...) Elämän päättymisen väistämätön tosiasia saa jotkut  luomaan esimerkiksi illuusion ikuisesta elämästä ja turvautumaan siihen. (...) Tietoisuus elämän rajallisuudesta voi kuitenkin parhaimmillaan saada meidät ymmärtämään elämän ja tämän hetken arvon."

Niin kai sitten. Aika lohduton näkemys uskontojen taivaista ja paratiiseista, mutta sinänsä järkevän kuuloinen. Myöhemmin kirjassa selitettiin vielä vauvan tarpeesta kokea siedettävissä olevia pettymyksiä tossa primaarivaiheessa ja mietin että mulla on varmaan ollut liian hyvä lapsuus? Koska mun pettymyksensietokyky on hetkittäin hyvin alkeellisella tasolla.Yleensä pystyn asennoitumaan juttuihin niin ettei kaiken tarvitse tippua taivaasta vaan että asioiden eteen voi tehdä töitä ja voi tulla mutkiakin matkaan, mutta joinain hetkinä tuntuu että sulake palaa ja moottori leikkaa kiinni eikä sille käsittämättömälle raivolle pysty mitään. Silloin on poikkeuksetta kyse vain yhdestä asiasta: kaikki ei mee just niin kun mä haluan just nyt ja jostain syystä juuri sillä hetkellä se on kertakaikkisen sietämätöntä. Sellaisina hetkinä olen valmis mihin vaan vaihtokauppaan, tekemään kahden viikon kotityöt tai ihan mitä vaan jos mä vittu voin vaan just nyt saada tahtoni läpi (jossain täysin yhdentekevässä asiassa jolla ei normaalisti olis paljoakaan väliä.)

Samanlaisen sietämättömän turhautumisen mulle aiheuttaa tavaroiden etsiminen: mieluummin siivoan kunnes löydän sattumalta mitä etsin, silloin koko aika kuluu hyödyllisesti, mutta jos pengon ja pengon enkä ehkä edes löydä ja koko etsiminen on potentiaalisesti täysin hukkaanheitettyä vaivaa niin päässä napsahtaa taas sama raivo. Jo pelkkä ajatus nostaa pulssia.

Se on hetkellinen huutava vieroitusoire hyvästä olosta, se hyvä olo on pakko saada heti takaisin hinnalla millä hyvänsä, kunhan siitä pääsee yli niin kestää taas about mitä vaan. Käsittämättömät nitkut.

Toimisko mun aivokemia nyt eri lailla, olisinko mä kärsivällisempi tai realistisempi, jos mua olisi siedätetty pettymyksiin vauvana enemmän? Annettu odottaa vähän pidempään ennen tissiä tai vaipanvaihtoa.

Pitääpä kysyä broidilta miten sillä on nykyään, mutta kyllä sekin ainakin nuorempana raivostui samalla voimalla kuin minäkin. Vaikka siitä huolimatta että on yhteinen geenivarasto ja samat kotiolot, niin joku x-faktori tekee sen että samastakin perheestä tulee hyvin erilaisia  ihmisiä...

Miettii kiittämätön kakara joka valittaa kun äiti ei pitänyt yhtään nälässä.