meillä on aina ollut vohvelirauta.
olen elämässäni käyttänyt sitä ainakin 50 kertaa.
silti joka kerta kun kaivan pannun esiin, kaivan rituaalinomaisesti esiin myös reseptin.
kirjoitettu sana, siinä on turva.
kun tekee ohjeen mukaan, tekee oikein.

niinpä minun kirjahyllyni on täynnä ohjeita:
ruuanlaittoon, leipomiseen, sienestykseen.
koirankoulutukseen, kissan ymmärtämiseen, huonekasvien hoitoon.
soittamiseen, neulomiseen, valokuvaamiseen.
putkistoon, pilatekseen, juoksemiseen.
hierontaan, rakasteluun, henkiseen kasvuun.

oppikirjoista puhumattakaan. saati raamatuista...

toki neuvoja tarvitaan. kokeneemmilta saa oppia. mutta joskus voisi myös luottaa itseensä. yritykseen ja erehdykseen (poikkeuksena tosin sienestys...). siihen miltä tuntuu. siihen mitä oma vaisto ja järki sanoo. siihen, että kykenee muistamaan, ja siihen, että kykenee kyllä säveltämään. siinä missä kuka tahansa muukin.

sillä ei niitä nuotteja suoraan apinoille annettu. joku niistä uskalsi ensin kokeilla, leikkiä, säveltää.
ruman ja kliseisenkin uhalla synnyttää jotakin uutta. jotakin kaunista.

...

minulla on kohta neljännesvuosisata takanani. vieläkö tarvitsen tuttia ja elämän ohjekirjaa?
vai joko vihdoin uskaltaisin seistä omillani?