se vie pohjan kaikelta.
etkö sinä luota minuun, meihin?
etkö luota että ymmärtäisin?
että joustaisin, antaisin anteeksi, hyväksyisin sinun päätöksesi sellaisena kuin sinä sen teit?
että minä kykenisin kunnioittamaan sinua.
että minä haluaisin rakastaa sinua siitä huolimatta.

korkealta on pitkä matka alas. (kuinka paljon minun elämästäni perustuu valheille?)

pahinta on, että ollessasi luottamatta minuun, meihin,
olit ehkä oikeassa. vain se sattuu.
jos vikaa on niin sinussa, minussa, meissä kuin maailmassakin,
niin miksi jaksaa yrittää?

tämä virheellisyys saa minut toivomaan universumin hukkumista yhteen omista mustista aukoistaan. kliks, delete. joinain hetkinä minä haluaisin kliks, ampua itseäni päähän ja sen pateettisuus saa minut haluamaan kliks, ampua itseäni päähän. ehkä tyhjyys on myös rauha?

mutta älä huoli, aika tekee sen kliks, puolestani. elämä yks, kaks, kuolema naks.