pala palalta minun elämäni alkaa hahmottumaan,
kun kysymys kuuluu: kuka minä haluan olla?

tämä on ollut aikamoinen kevät.
minä olen ehtinyt punnita jos jonkinmoisia elämänvalintoja.

minä jätin sen elämän jossa kaikki oli jo valmiina, minä halusin jotain muuta.
sanoin itselleni: jos olen kyennyt tähän, miksen kykenisi johonkin vielä enempään?
sanoin: tyttö hyvä sinä kuolet, älä unohda. mutta nyt, nyt on aika elää.
on turha tarrautua mihinkään turvan lähteeseen kuin henkensä hädässä,
sillä poikkeuksetta kaikki tarinat päättyvät samalla tavalla.

minä avasin oven unelmille:
että oppisin elämään pakenematta.
että oppisin kohtaamaan kaiken mitä kohdattava on,
ilman että hukutan hiljaisuuden loputtomaan kivaan.

että jos nyt on paha olla niin sitten on! eikä siihen auta se että järjestän illalliskutsut ja kaikilla on hauskaa
eikä se että aloitetaan uusi yhteinen harrastus
eikä se että hankitaan vielä jotain lisää
eikä se että viet minut jollekin upealle matkalle.

kaikki se kiva, se hoitaa vain oiretta, ei syytä.
se kaikki kompensoi ja helpottaa, totta kai,
mutta kun minä en kestä korvikkeilla elämistä!
minä haluan hengästyttävän yksinkertaisia asioita:
miehen, joka on minulle mies niin kuin miehen on minulle oltava,
eikä millään muulla tavalla,
jonkun, jonka kanssa sovin oikeasti yhteen,
enkä vain kun laitetaan sopimaan.

eikä tässä nyt ole kyse vain parisuhteesta, vaan siitä, että ylipäätään uskaltaa yrittää,
uskaltaa laittaa kaiken likoon ja ottaa sen riskin että menettää kaiken,
uskaltaa kaivautua ulos mukavasta lämpimästä pikku kolostaan
ja katsoa silmiin niitä asioita, jotka eivät mene pois mielihyvän määrää lisäämällä.

en minä koskaan halunnut ranskanopettajaksi
mutta jotenkin niin vaan kävi
kun tunsin riittämättömyyttä ja pelkoa niissä asioissa
joissa epäonnistuminen olisi kuin ilmat pihalle, hetki kykenemättömyyttä muuhun kuin hapen haukkomiseen.

silti oikeasti minä haluan kirjoittaa
vaikkei minun esikoiskirjaani julkaistu
ja minä haluan laulaa
vaikken pienenä päässyt musiikkiluokalle
ja minä haluan pyörittää tulipoita
oli se sinun mielestäsi kuinka passé tahansa
ja jääräpäisesti minä joogaan
vaikka minun selkääni sattuu ja kyllästyttää ja ahdistaakin,
mutta minä tiedän että se on minulle hyväksi ja niinpä minä jatkan.

minä haluan opettaa yliopistossa kirjallisuutta,
vaikken koskaan kykene kilpailemaan luetun määrässä todellisten lukutoukkien kanssa,
minulle kun se on vain yksi osa elämää.
mutta vitut! sen minä käännän voitokseni:
kirjojen kiinnostavuus kun ei piile intertekstuaalisuudessa,
vaan niiden suhteessa elettyyn elämään
ja siitä minä satun tietämään jotakin.

enkä minä tiedä joudunko vetämään sydämeni jälleen raastinraudan läpi
ei sitä voi tietää
mutta minä annan itselleni mahdollisuuden onnistua
ja kaiken tämän kompurointini kuittaan elämänkokemuksena.

jos et veikkaa et voi voittaa.
no pain no gain.
just do it.

sillä nyt kaikkeen on vielä mahdollisuus;
vielä mikään ei ole liian myöhäistä.