Sain juuri Jaan Krossin Paikallaanlennon luettua. Arvostukseni eestiläistä kulttuuria kohtaan nousi huomattavasti - tämä oli ensimmäinen lukemani virolainen kirja ja auttoi vapautumaan monista ennakkoluuloista... Kävin ensimmäisellä päiväristeilylläni Tallinnassa siinä 12-vuotiaana, ja muistan elävästi kuinka kämäiseltä kaikki tuntui. Toriständeissä myytiin rumia (tyylittömiä joskin taidolla väkerrettyjä) käsitöitä, farkkumallit eivät olleet tarpeeksi jenkkejä ja koiranpentujakin kaupattiin kadulla. Varmasti omaksuin niin seurueeni kuin koko katamaraanin matkaajienkin fiiliksen oman länsimaamme rikkaammuudesta ja edistyneemmyydestä, jopa hiukan omastakin paremmuudestamme Eestissä. Teinivuosina pikkunaapurimaa tarkoitti samaa kuin railakas dokaus- ja viinanhakureissu, eikä syvempää kiinnostusta ole jotenkin herännyt sen jälkeenkään... Siksipä oli aivan loistava juttu, että yksi lukupiiriläisistämme ehdotti nimenomaan virolaista kirjaa!

Paikallaanlento sijoittuu jonnekin romaanin ja elämänkerran välille, se on tarina Ullo Paerandin, Krossin koulutoverin, elämästä. Päähenkilön elämästä ei draamaa eikä läheltä piti -tilanteita puutu kun hän luovii intellektuellina neuvostomaaksi muuttuvassa Virossa. Ullo on sitä, mitä itse pidän intellektuellina: monialaisesti sivistynyt, polyglotti, loistava shakinpelaaja, kiinnostava keskustelija, muistinero, runoilija - varsinainen renesanssi-ihminen siis.

Toki maailmassa tarvitaan erityisasiantuntemustakin, mutta itse koen hedelmällisimmäksi pyrkiä kehittymään ja kasvamaan laaja-alaisesti. Olen aina fiilistellyt menneiden aikojen kaikkien alojen neroja mutta myös ihan tavallisten nuorten aatelisneitien kasvatusta: useampi vieras kieli, soittamista, laulamista, tanssimista, maalaamista sekä yleissivistäviä ja keskustelutaitoa jalostavia aineita kuten kirjallisuutta. Ranskassahan intellektuelliuden käsite liittyy nimenomaan humanistisiin tieteisiin sekä taiteisiin: kirjailijat, filosofit, historioitsijat ja taiteilijat voivat kuulua intelligentsiaan, luonnontieteilijät eivät... Niinpä hiukan harmittaa, kun en aikanaan opiskellut tosissani lukiossa, vaan rämmin miten kuten sen läpi käyden samalla töissä ja joka viikonloppu bileissä... mutta onneksi on loppuelämä aikaa täyttää aukkoja yleisivistyksessä :) Luokanopettaja-sivuainepaketti yhden vuoden opinnoiksi voisi olla valaiseva, siinä kun opiskellaan perusteita siitä-sun-tästä, no katsotaan, yliopistolla on liikaa kaikkea kiinnostavaa... Onneksi ei mikään kiire valmistua, siis... 

Suuruudenhullulla renesanssi-ihanteella on tosin kääntöpuolena pahimmillaan se, että on jonkin näköinen käsitys ties mistä, muttei lopulta osaa oikein mitään (olen soitanut selloa, laulanut, näytellyt, tehnyt käsitöitä, tanssinut itämäista tanssia ja kokeillut vaikka mitä, mutten silti osaa niistä mitään... en silti vaihtaisi kokeilukokemuksiani yhden asian huippuhallintaan sillä jotenkin tuntuu että olen sekalaisen häröilyni tulos).

(Huomaan muuten että pari viime vuotta ranskaan ja espanjaan keskittyneenä olen täysin vieraantunut suomen pilkkusäännöistä. On paljon luontevampaa laittaa pilkku hengähdystaukojen paikalle ajatusta jäsentämään kuin jonkin mekaanisen säännön mukaan...)

Takaisin kirjaan... se oli intensiivinen lukukokemus, aloitin eilen ja luin tänään loppuun kun yksi luento oli peruttu. Krossilla on lämmin, kuvaileva tapa kertoa, ja väliin mahtuu runsaasti kiinnostavia sivujuonteita ja anekdootteja varsinaisen tarinan siitä kuitenkaan kärsimättä. Ainut hetkittäin häiritsevä seikka oli hapuilu "minän" kanssa: välillä kertoja (=Kross) puhuu minä-muodossa, välillä taas Ullo kertoo itse omaa tarinaansa minä-muodossa, eivätkä vaihtelun paikat tule aina kovin selvästi esiin. Lisäksi olen hyvin kulttuurihistoriallisesti - mutta en lainkaan poliittishistoriallisesti - suuntautunut, joten kirjan loppupuolella oleva sota- ja vastarintaliikejuonittelupainotteinen jakso oli aika kahlaamista... Lähihistorian kuvaajana samankaltaisuutta koin olevan Laila Hirvisaaren kanssa, joka mielekseni keskittyy aina ensisijaisesti historian kokemiseen yksilöiden kannalta kuin raskaan viitekehyksen luomiseen...

Olen lukenut vain vähän suoraan elämänkerrallisia romaaneja, mutta päiväkirjoja sen sijaan jonkin verran. Problematiikka faktan ja fiktion välillä kiehtoo - jos haluaa kuvata ihmisyyttä mahdollisimman todenmukaisesti, eivätkö todelliset henkilöt olekin parhaita malleja? Joskin dramaturgisen kiinnostavuuden lisäämiseksi painotukset muokkaavat tarinaa, elleipä kirjailija jopa hyppää täysin fiktion puolellekin... Minuuden käsitettä kerronnassa mietin varmasti lisää taas keväällä, kun ranskan laitoksella on Lejeunen artikkeleihin ja kirjoihin perustuva Autobiographie-kurssi, kerrakin joku oman laitoksen kurssi jota en malta odottaa! 

Lauantaina on lukupiirin tapaaminen, päivitän varmaan lisää esille nousevien ajatusten pohjalta... No, nyt venäjänkirjan pariin, vai ehkä sittenkin bridgebasen helmoihin... eikös bridge ole kuitenkin shakkimaisen tyylikästä... (Vai nakertaako mäyräkoiran läsnäolo sittenkin siirtomaa-aikojen henkeä?)