vuosi 1987 tai -88.
ennen kouluikää.
maailman suurin lelukauppa (niin ainakin luulin).

sain valita ihan minkä tahansa, mutta vain yhden.
yksi taianomaisimmista hetkistä ikinä.
toinen toistaan houkuttelevampia ihanuuksia silmänkantamattomiin.
ja minä löysin. kaksi ylitse muiden:
rullaluistimet.
vauvanuken varusteet (annikalle, se oli vauvani nimi).

aikaa kului, mutta minä en osannut päättää.
rullaluistimia olin halunnut siitä asti kun meidän piti m:n kanssa mennä yhdessä rullaluistelemaan hänen luistimillaan - vuorotellen – ja m aloitti ja kaatui ensimmäisessä pienessä alamäessä murtaen kätensä. minun oli nieltävä harmistukseni ja oltava empaattinen (vaikken todellakaan tiennyt paljonko sellainen sattuu ennen kuin vasta seuraavana syksynä kun kiipeilimme m:n kanssa matontamppaustelineiden päällä ja mursin omani) sillä m lähti sairaalaan kipsattavaksi ennen kun olin päässyt kokeilemaankaan.

ja nyt oli minun mahdollisuuteni saada sellaiset, omaksi! mutta annika…

ongelma oli juuri siinä, että minä olen aina ollut raivostuttavan sekä-että.
sekä rämäpäinen poikatyttö että (yli-)herkkä prinsessa.
sekä tasaveroinen tappelupukari isoveljen kanssa että runotyttö.
sekä seikkailija että koti-ihminen.

ja silti jouduin valitsemaan.
arvaa...