Perjantain luennolla TT Jouko Aaltonen (väikkäri Todellisuuden vangit vapauden valtakunnassa, dokumenttielokuva ja sen tekoprosessi [Like 2006] vaikutti kiinnostavalta ja helppolukuiselta, pitääpä kaivaa se kirjastosta...) purki todellisuusaspektia työkaluna dokumenttielokuvien tekemisessä. Kun aiemmin useimmat dokumenttielokuvat tehtiin selittävästä moodista käsin, informoivalla logiikalla ja sanallisella argumentaatiolla katsojaa valistaen, ollaan nykyään luovuttu dokumenttielokuvan faktuaalisuusilluusiosta. Nykyisen käsityksen mukaan on mahdotonta kuvata maailmaa sinänsä: dokumentti on aina konstruktio, tekemällä tehty artefakti joka kertoo niin tekijänsä kuin kohteensakin maailmasuhteesta ja todellisuuskäsityksistä. Dokumenttielokuva hahmotetaan siksi yhdeksi fiktiivisen realistisen elokuvasuuntauksen lajeista. Käytetyin moodi nykyään onkin performatiivinen, jossa esittävyys, ekspressiivisyys, subjektiivisuus, muistinvaraisuus sekä taiteellinen kokeilevuus tulevat vapaasti esiin. Tutkimus toi vahvasti esiin dokumentaristien auteur-kokemuksen sekä taiteelliset arvot luovuuden, vapauden ja riippumattomuuden. Tekijät pitivät dokumenttia jopa vapaampana kuin fiktiota, jonka luovuuden he näkivät kärsivän tiukemmista rahoituspaineista. 

Todellisuuden subjektiivinen luonne on hiljattain saanut minut kyseenalaistamaan ylidiagnosoimisen mielekkyyttä. Normaalin rajat tuntuvat tiukentuneen, jolloin erilaisille tavoille kokea ja olla ei löydy tilaa. Kaksisuuntaisen ystäväni kanssa asiaa pähkäiltyämme päädyimme siihen, että aukoton mielenterveys on sairautta: ihminen joka elää tässä maailmassa eikä koskaan masennu depressioon asti on väkisinkin tunnevammainen ja itsekeskeinen (mitään maailmantuskia mitenkään romantisoimatta). 

Minun ajatukseni kulkevat depressioajatusten ratoja, hetkittäin tunnistan tietyt ajatustavat sairaiksi ja vältettäviksi koska tiedän miten ajatusketju on aiemmin jatkunut ja kuinka niin syvältä on hyvin, hyvin vaikeaa kaivaa tiensä takaisin maanpinnalle. Mutta mun elämäni tarkoitus ei voi olla syödä mielialalääkkeitä. En mä saa purkista niitä fundamentaalisen tyhjyyden poistajia mitä mä tarvitsisin. Niin kauan kun jaksan nousta sängystä ylös päivittäin jaksan etsiä ratkaisuja muualta kuin medikalisaation puolelta. 

Lokeroitu maailma valmiine vastauksineen ei ole minua varten. Mieluummin peilaan itseäni vanhojen ystävieni silmistä kuin jäykkien kategorisaatioiden kautta. Matti ja Maija Meikäläistä kun ei ole olemassakaan (ja sitä pelottavampaa jos olisi!).