järjellä minä ymmärsin sen alun alkaenkin, minä tiesin sen menevän sinun kohdallasi niin. tunteisiin en ole antanut itselleni lupaa ennen kuin nyt. 

mutta nyt on minun aikani olla surullinen ja vihainen, loukattu ja musertunut, rikki.

sinä olit minulle niin läheinen. kahden vuoden ajan me kävelimme lauttasaaren rantoja ja keskustelimme ja voi mitä keskusteluja! kun yleensä ei ketään mikään kiinnosta, niin sinun kanssasi me pohdimme totuutta ja valhetta, elämää ja kuolemaa, hyvyyttä ja pahuutta, pyhyyttä ja syntiä, merkitystä ja merkityksettömyyttä, järkeä ja tunnetta, tietämisen ja uskomisen syvintä ydinta, elämän tarkoitusta, onnellisuuden olemusta, rakkautta.

ja minä rakastin sinua niin paljon! ja sinä, mitä teit sinä, sinä jätit minut yksin, eristit niin kuin eläinlaumasta eristetään ja tuomitaan yksinäisyyteen ja kuolemaan, niin kuin lapset eristävät jonkun keskuudestaan julmasti ja välinpitämättömästi kuin häntä ei olisi olemassakaan kunnes se yksi viiltelee itseään ja oksentaa ja yrittää itsemurhaa, niin, sitä tapahtuu joka päivä, mutta lapsetko julmia, ei; julmimpia ovat aikuiset, sillä heillä on tieto ja kokemus ja valta, heillä on rohkeus ja mahdollisuus tehdä se mikä on oikein; sitä ei lapsilla aina ole.

- - ettei minun tunteillani ole sinulle mitään väliä - minun mielipiteillani, ajatuksillani, perusteillani ei ole mitään väliä sinulle, joka olit niistä kiinnostuneempi kuin kukaan muu niin kauan kuin uskoin löytäväni totuuden sieltä mistä sinä olit sen löytänyt.

enkä minä muuttunut! koko ajan minä sanoin: haluan tietää lisää, haluan lukea lisää raamattua vartiotorneja heratkää-lehtia seuran kirjoja, haluan kuulla lisää puheita ymmärtää syvemmin päästä syvemmälle kaiken merkityksen ytimeen nähdäkseni kokonaiskuvan, koko ajan minä sanoin: niin kauan minä uskon kuin minun järkeni uskoo kun perustelut riittävät kun rakkaudellisuus riittää, minä sanoin: minä etsin minä etsin minä haluan tietää, mitä väliä on millään jollen minä tiedä, ei muulla ole merkitystä, on vain arkipäivää ja pintaa ja viihdykettä ja ajanvietettä, mitä väliä on millään jollen tiedä mistä tulen ja mihin olen matkalla, ja miksi miksi miksi, ja sinä annoit minun olla viisivuotias ja kysyä miksi ja sinä selitit ja minä uskoin sinun äänesi hunajaa, minä uskoin hyvyyttä ja totuutta ja halusin koko utopian, ei, totuuden, sillä kauneus on hyvyys on totuus, niin minä uskoin, että kaikesta kaikesta tulee viela hyvää; minä pieni joka muserrun tyhjyydestä, minä näin merkitystä.

minä upposin holistisuuteen täydelliseen ykseyteen selvyyteen varmuuteen ja vaikka minä etsin, minä olin varma varma varma siitä että kaikki mitä löydän vakuuttaa minut entistäkin syvemmin siitä, että tämä on totuus. 

mutta minä löysinkin jotain muuta. tuomarien kirjasta minä löysin vääryytta ja pahuutta ja julmuutta kaikkivaltiaan taholta, minun jehovani ei sellaista tekisi, ei minun jumalani joka lupaa minulle tuhat vuotta aikaa muuttaa maailma paratiisiksi, ei hän joka on luvannut minun ikävöimani kuolleet takaisin, ei hän jonka piti vakuuttaa kaikki epäuskoiset olemuksestaan! minä uskoin ettei kukaan enää epäilisi vaan minun rakkaani kääntyisivät hänen korkeutensa puoleen vapautuen taakoistaan, minä uskoin ja voi kuinka kipeää se tekeekään, ei ikuista elämää paratiisissa, ei loputtomiin aikaa ei loputtomiin kehitystä ei loputtomiin opintoja uusien soittimien soittamista maalaamista tanssimista nauramista matkustamista, ei loputtomiin turvaa rakkautta onnea pyhyyttä hyvyyttä, ei loputtomiin kauneutta.

minä palvoin kaiken kukoistuksen täydellistä luojaa ja alkulähdettä, ja voi kuinka nautinkaan täydellisyyden läheisyydestä - minä joka en voi sietää vajavaisuuttani virheellisyyttäni epätäydellisyyttäni nousin ekstaasiin kuullessani jumalan lupauksesta muuttaa meidät täydellisiksi voidaksemme ymmärtää kaiken mitä emme vielä ymmärrä, tulla loputtoman kärsivällisiksi viisaiksi joustaviksi, minä joka pimeydessä vihaan itseäni olisin tullut rakkauden arvoiseksi mutta ei, ei se sitten mennytkaan niin.

maailma mureni minun altani ja sinä, minun sisareni, minun rakas sisareni käänsit selkäsi ja kävelit pois. enkä minä koskaan nähnyt sinua enää.

ja minä ymmärrän mutta ei, en minä ymmarrä, meillä oli jotakin arvokasta mutta sinulle sillä olikin vain välinearvoa, vain arvoa siinä että sait pönkitystä omalle maailmankuvallesi, vain siinä että saatoit raportoida minun kanssasi käyttämäsi tunnit seuralle, vain siinä millaiseksi saatoit tuntea itsesi minun ansiostani, sen ansiosta että minä kuuntelin ja imin jokaisen sanan kuin viimeisen vesipisaran, sen ansiosta että näit jehovan lupauksen täyttyvan minussa, minä olin osa profetiaa yksi viimeisisäa puhdassydämisistä käännynäisista, voi hallelujah!
 
että kaikista ihmisistä juuri sinä eristit minut, sinä hylkäsit minut, sinä kieltäydyit kommunikoimasta, huolimatta siitä että sinä tunsit minut, sinä tiesit millainen ihminen minä olen, sinä tiesit että minä olen ihminen. (tai olenko, mistä minä tiedän mikä olen.)

tietenkään me emme enää voisi olla sydänystaviä, enhän minä nyt sitä tarkoita, mutta käydä kahvilla..?

ei meidän tarvitsisi olla kaikesta samaa mieltä, mutta jutella..?

kaiken koetun jaetun jälkeen, sinä et lahde kahville minun kanssani, et kommunikoi, et vastaa, et anna minun olla olemassa sinun universumissasi..?

kiitos vaan, mutta ole hyvä ja haista vittu.