idealisti minussa on halunnut liian palavasti säilyttää kirkkauden sellaisenaan, laajentaa sen ikuiseksi ja kaikkialle, paratiisiksi päälle maan. niinpä joka kerta kun todellisuus on muistuttanut olemassaolostaan, minä olen antanut sen satuttaa. naiivisti kaivaten toivoen ja odottaen. synnittömyyttä pyyteettömyyttä puhdassydämisyyttä. ties mitä.

mutta tadaa siis tämä on nyt vuosisadan oivallus (jollei tämän niin jonkun muun): päästäkseni eroon täydellisestä pimeydestä minun on luovuttava täydellisestä valosta. maniasta jota olen palvonut janonnut rakastanut niin itsessäni kuin muissakin ihmisissä. ainoa tapa saada yiniin pala yangia on sallia yangiin pala yiniä.

vihdoinkin uskon olevani tiellä, jolla opin olemaan rikkinäisyydessäni eheä.
musta on jotakin joka voi pitää jalat maassa silloin kun uskon kykeneväni lentämään.
perhostatuointi auttaa tarvittaessa muistamaan että tottakai pystyn.