Ajatus kepeydestä yhdistyy protestanttisesti kasvatetuissa mielissämme helposti kevytkenkäisyyteen, haihatteluun ja vastuuttomuuteen. Mutta entäpä jos vaihdetaankin näkökulmaa, ja lähestytään asiaa sen vastakohdan kautta -kuolemanvakavasti? ;)

Kun ihminen suhtautuu asiaansa - vaikkapa rauhaan - kuolemanvakavasti, saattaa hän ensin olla valmis kuolemaan rauhan puolesta ja lopulta jopa tappamaan sen puolesta.

Kuolemanvakava asenne mihin tahansa asiaan voi johtaa aggressiivisuuteen, joka monesti ilmenee mitä pienimmissä asioissa. Tiedäthän ihmistyypin, joka vihaisesti puhkuen änkeää istumaan laukkusi päälle puolityhjässä bussissa, mulkoilee sinua kuin halpaa makkaraa maksaessasi kolikoilla tai kulkee väenpaljoudessa kyynärpäät ojossa suu tiukaksi viivaksi puristettuna sillä hänellä on kamalan tärkeä kiire, niin tärkeä ettei hymyyn tai tahattoman tönäisyn pahoitteluun kerta kaikkiaan ole aikaa. 

Kuolemanvakava asenne on kovin joustamaton. Se ei ole kiinnostunut kuuntelemaan saati harkitsemaan muita näkökulmia tai vaihtoehtoja. Tehokkaasti ja tarmokkaasti se painaa suu vaahdossa ennaltamääriteltyyn suuntaan ottamatta huomioon maailman monikollisuutta, kuluttaen itsensä loppuun ennen kuin tajuaa joustaa ja antaa leikkimielisyydelle jälleen vallan. 

Huoleton teini vastaa kaikkeen "Entä sitten?" ja saa aikuiset raivoihinsa näsäviisaudellaan. Mutta entä sitten? Tunnolliset ja uutterat puurtajat ovat suorastaan mielissään jos koulussa oppilailla ei ole hauskaa, sillä "onhan töihinkin pakko mennä ja elämän realiteetit on nyt vaan hyväksyttävä!" Ei heilläkään ollut koulussa hauskaa eikä heitäkään hemmoteltu kaikella sillä materialla mitä nykynuoriso pitää itsestäänselvyytenä, joten eiköhän ole jo korkea aika oppia ettei koulun - saati elämän - ole tarkoituskaan olla mikään Linnanmäki!

Mutta mihin unohtui unelmointi? Mitä tapahtui armolle ja lähimmäisenrakkaudelle? Kovien arvojen vakava maailma on pelottava paikka elää. (Ja sen näkee, jollei lähempää niin uutisissa nuorten raaistuvasta väkivallasta. Siksipä minun idolini onkin kolmivuotias tiikeripoika joka kumoon kaaduttuaan pomppaa salamana ylös ja huutaa "Ei haittaa!" Osaisivatpa isommatkin välillä suhtautua niin että mukkelis makkelis, näin nyt kävi, mutta "Ei haittaa!" ja leveä hymy päälle - kaatuminen on näet hassua...) Kas ihan niin kuin ilo olisi jotakin ylimääräistä, pieni plussa sitten kun kaikki tärkeämmät asiat on hoidettu ensin kuntoon. Höpö höpö sanon minä! Ja jos suorituskeskeisyys on ainoa päähän mahtuva asia, voi olla silmät avaavaa kokea kuinka paljon saa aikaan keskittyessään itselleen olennaisimpaan - siihen mihin haluaakin keskittyä - voiden siten unohtaa ajankulun ihanassa flow'ssa.

Aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, mutta silti mitään kamalaa ei tapahdu. Ja jos tapahtuukin, ei kuolemanvakava suhtautuminen vastoinkäymisiin suinkaan helpota niitä. Kärsimys ja kuolema ovat osa elämää ja buddhalaisessa ajattelussa ne pyritään hyväksymään. Antaa tuulimyllyjen pyöriä vaan, ja silloin kuin se ei ole mieleen, lienee järkevämpiäkin strategioita kuin miekka ojossa päin puskeminen... 

Kriisissä ihminen joutuu vastatusten oman itsensä ja omien valintojensa kanssa. Välillä on tarpeen punnita uudelleen omaa elämisen tapaansa ja suhtautumistaan niin itsensä kuin muihinkin.

Mutta jatkuvasti omaa sisintään ei ole hedelmällistä kyseenalaistaa. On hyvä ottaa muiden näkemykset huomioon, kuunnella ja pohtia kaikennäköisiä vaihtoehtoja, avoimena ja ennakkoluulottomana. Asioille kannattaa antaa mahdollisuus, piileehään maailman rikkaus nimenomaan sen monikollisuudessa... Uskallus avautua täysin päinvastaisinakin pitämilleen asioille voi synnyttää ennalta-arvaamattomia kokemuksia ja laajentaa tajuntaa kohti ihmisten perimmäistä ykseyttä. Silti aikansa kypsyteltyään voi jostakin olla jälleen varma, eikä oma itse ja identiteetti ole enää tuuliajolla ja hakusessa - eikä siten ollen myöskään uhattuna.

Huumori on kevyt kosketus elämään ja huolettomuus voimavara, joka kumpuaa kepeydestä ja itsevarmuudesta, lapsen kaltaisesta leikkisästä suhtautumisesta. Joten antaa hevosen murehtia, sillä on isompi pää... (Ja entä sitten jos se jättää tuo sille sälyttämämme velvollisuuden hoitamatta? Lakkaako maailma kenties pyörimästä..? Niin tai näin, minäpä keskityn nyt kuuntelemaan Raappanan Lintsari Anthemia ja olisikohan sitten pleikkarin pelaamisen vuoro vai kenties pari jaksoa Simpsoneita? Hmm hmm, elämä on vaikeita valintoja täynnä!)