haluan vetää kepillä viivan ympärilleni.
sanoa tässä minä olen.
korniudenkin uhalla sanoa: minä olen.

sillä tarvitsen ääriviivat.
muuten liukenen muihin väreihin, laimenen muihin makuihin, katoan äänten sorinaan.
ehdyn olemattomiin.

hiekanjyviä on rajallisesti
ja niitä on mahdotonta säästää.
en halua haaskata yhtään enempää.

olen ymmärtänyt liikaa, tuntenut liikaa, ajatellut liikaa;
uponnut relativismin suohon.

ja onhan toki rikkaus aistia vivahteita, nähdä mahdollisuuksia siellä missä muut eivät niitä näe. nähdä kultahippuja kaikkialla.
mutta mitä väliä on hipuilla, kun on olemassa jotain niin paljon enemmän? minä muistan.

isot linjat on vedettävä mustalla ja valkoisella.
on kyllä, on ei.
enää ehkä ei riitä.

minun on eksyttävä voidakseni löytää perille.
missä ikinä se onkaan,
valmiit polut eivät sinne vie.