luin tänään kaksi kirjaa kuolemasta.

viikkoja, kuukausia on reko ja tina lundánin yhteinen kuvaus (témoignage) elämästä rekon sairastuttua aivosyöpään. helvetin hyvä! alun shokki, kuolemanpelko ja ennen kaikkea läheisen menettämisen tuska itkettää, mutta sitä seuraaviin pariin vuoteen mahtuu ihan tavallistakin perhe-elämää. lukijakin saa surutyölle aikaa, ja loppua kohden ahdistus kääntyy jonkinasteiseksi hyväksymiseksi.

mikään ei häviä  - kirjoituksia kuolemankulttuurista on kirjoituskokoelma, jota varten kolme hautaustoimiston työntekijää on pyytänyt kymmenkuntaa (enemmän tai vähemmän) intellektuellia kirjoittamaan vapaasti kuolemasta. kaksi ajatusta kolahti:

- miksi ihmiset miettivät niin paljon enemmän mitä tapahtuu kuoleman jälkeen kuin mitä tapahtui ennen syntymää? maailma ilman minua, ennen vuotta 1982, ei vaikuta sen vaillinaisemmalta kuin se on nytkään. eikä se sen vaillinaisemmaksi muutu sittenkään kun oma oleminen lakkaa. aikansa kutakin, eikö?

- kirjan nimiajatus: yksikään atomi ei häviä. aine vain muuttaa muotoaan: minun tuhkani ravitsee kirsikkapuita joista rakastavaiset niitä poimivat. minä kannan atomeissani koko maailmaa ja maailma minua... paradoksaalisesti sielu ei siis olekaan ikuinen, mutta ruumis on.

joskus suunnittelimme ystävän kanssa, että meidän hautajaisissa soisi no no limit's. vielä viimeinen virnistys haudan takaa :D toivottavasti meille ei kuitenkaan tule yhteisiä hautajaisia, se thelma & louise -romantiikka taisi unohtua sinne kymmenen vuoden taa...

nyt mä olen oikeesti alkanut suunnitella omia hautajaisiani. sillä mä tykkään järjestää juhlia! miettiä ruokalistoja juomia kukkia musiikkia teemaa... jotenkin haluaisin että niistäkin tulisi mun näköiset. että vielä viimeisenä asiana niissä näkyisi mun jälki. että pöydässä kaikki olisi lohduttavan kaunista ja hyvää, vaikkei elämässä ihan aina ollutkaan.

monessa muodossa se on tullut vastaan: kuinka kaikki alkaa kuoleman läsnäolosta, kuinka ihminen on todella vapaa vasta kun lakkaa pelkäämästä kuolemaa, lakkaa pyristelemästä hengenhädässä aikaa vastaan. sillä se on hävitty kilpajuoksu, ja mitä enemmän elämästä koittaa hamuta kaikenlaista, sitä nopeammin tiimalasin hiekka valuu tyhjiin.

sekä täydellisyydentavoittelu että nautinnonhakuisuus on lopulta vain pakenemista. ehkä hyvinvointi voisi alkaa omista hautajaisista takaperin: jos kuolemaa onnistuisi katsomaan silmiin ei ehkä olisi enää kiire mihinkään.

kunhan
joku keittää kupin kahvia

ja siinä kahvissa kaikki maailman rakkaus.