lakkaan kynsiä violetiksi kylppärissä. laitan avonaisen kynsilakkapullon avonaisen pesukoneen sisäänpäinviettävälle kulmalle. katson vielä: toi ei kyl varmaan oikeen kestä tossa. äh, kyl se ny salee kestää.  odotan, että ensimmäinen lakkakerros kuivuu. vaivun ajatuksiin australiasta, ihan muihin maailmoihin. sitten: violetti lävistää ilman. se on uskomattoman kaunista: näen hidastetun filmin lailla kuinka kynsilakka heilahtaa ulos purkista, kaaressa etuseinään, heilahtaa taakse, kaaressa takaseinään ja uudelleen eteen, kolme kolmen metrin mittaista raitaa siinä sekunnin murto-osassa, ennen kuin pullo iskeytyy kaakeliin ja loputkin leviää lattialle. niin kaunista etten kiroa vaan kaivan rauhassa lakanpoistoaineen esiin. kaakelista se lähtee, helposti. uusi benettonin pinkki pyyhe sen sijaan ei ole enää tämän jälkeen uusi. turkoosi paita voi siirtyä käyttövaatteesta koiranulkoilutuskerrastoksi.

mä haluan painaa sen violetin katastrofin mun verkkokalvojen läpi aivoihin ja ikuistaa muiston mental picturiin. mä. en. enää. halua. olla. optimisti. universumi ei ole mulle mitään velkaa. mun on turha laskea sen varaan, ettei kaikki lentäis kaaressa ilmaan ja leviäis lammikoksi lattialle: jos niin voi käydä, niin mitä todennäköisimmin niin myös käy. ei: paremmin: viidenkymmenen prosentin todennäköisyydellä niin käy. pessimismi nyt on ihan perseestä, hyvin usein asiat kuitenkin menee helvetin hienosti kun vaan jotkut tikut jaksaa laittaa ristikkäin.

realismi. lasi on ihan vaan puolillaan, ei mitään muuta. ei puolityhjä: turha surkutella kun on edes puoliks täydellistä. ja kun pilkun uhkaavasti lähestyessä ei kuvittele sen olevan miltei täynnä, vaan varautuu baaritiskin kautta, niin ei joudu janoisena kotiin...