ja mä mietin: onkohan aika jo lopettaa?
kuinka kauan tämä on vielä tarpeen?

tämä on merkinnyt mulle tosi paljon. mun blogi.
mut jotenkin mä mietin et aikansa kutakin.
ehkä mä olen kasvamassa tästä ulos, tässä muodossaan.
ehkä se olisi ainakin hyväksi.

sillä se, mikä autobiografiakurssilta jäi voimakkaimmin mieleen
oli kun lehtori näpäytti
ettei kai kukaan nyt kuvittelekaan, että omaan napaan tuijottelemalla voisi saada kummoistakaan aikaan.

tälle on ollut paikkansa. tää on ollut mun venttiili kaiken myllerryksen keskellä.
hetkittäin terapeuttista, hetkittäin sanallista tyydytystä antavaa, hetkittäin addiktio.

mutta tunteita tulee ja tunteita menee.
mun elämässä ihan niinkuin kaikkien muidenkin.
ei ole mitään syytä miksi juuri mun elämä olisi jotenkin erityisen kiinnostavaa,
tai ajatukset.

tää on ollut yhtä kasvukipua koko blogi.
yksi kiinnekohta, kun kaikki muu on heittänyt häränpyllyä.

mutta mä en ehkä jaksa enää sitä elämää jossa kaikki heittää koko ajan häränpyllyä.
milloin hypeä ja hehkutusta ja buustia,
milloin taas rypemistä rypemisen ilosta.

ihan oikeesti voisin vaan koittaa elää hetken järkevästi
ilman suurta draamaa.
aina ei tarvitse vuodattaa, joskus voi olla terveellisempää hieman karaista itseään,
vaikka tekemällä niin paljon töitä, ettei sen jälkeen jaksa kuulostella jokaista pienintä tuntemustaan.

the show is over.
(at least for today...)