minä kirjoitin sinuuden auki,
selitin oman sopimukseni,
mutta ei se auta.
silti läheiseni lukevat teksteistä itsejään
ja liian usein, aivan turhaan
pelkäävät loukanneensa minua.

tämä aiheuttaa minussa kontroversaalisia tunteita:
voiko minun tekstejäni väärinymmärtää?
kyllä ja ei; minut toki voi, minuun minulla on oikeus, mutta teksteissä kyse on kertojasta, tässä vielä pseudonyymi maimousta, ei minusta, minulla ei ole oikeutta merkityksiin; minkä olen käsistäni päästänyt lipuu itseltäni pääsemättömiin.

niin, näin puhuu filologi ja kirjallisuudenopiskelija. mutta entä ystäväni? (kenen ystävät? ei kertojalla voi olla ystäviä, ellen kirjoita heitä auki. kuka kirjoittaa? minäkö? minäkertoja vai minäkirjoittaja, maimou vai mimosa?) presisoitakoon, siis: entä mimosan ystävät? ne, jotka lukevat itsensä teksteistä silloinkin, kun minä en heitä sinne ole kirjoittanut.

tämä on skitsofreenistä
- ja siihen skitsouteen olen kehittänyt addiktion.

kun koira paskoo kadulle
kiepsautan kikkareet pussiin ja heitän lähimpään roskikseen.
en minä jää miettimään pökäleiden olemusta en ruotimaan syitä en seurauksia, ei:
on kyse kakasta. piste. kakka kannattaa poistaa omasta elämästään muovipussia käyttäen,
siinä ei sormet sotkeennu,
se ei ole homma eikä mikään,
reipas tyttö heittää pussin pois ja jatkaa elämäänsä.

miksei minäkertoja voi toimia samoin?