24-vuotiaana on kai korkea aika tajuta, etten minä ollutkaan ihmelapsi. ettei mikään kykyjenetsijä saanutkaan minusta otetta ja riemastunut luontaisista lahjoistani ja kyydittänyt lentävällä matolla auringonlaskuun. että esa oli oikeassa eikä tuhkimoita ja sankareita ole. on vain työtä.

minun esikoiskirjaani ei julkaistu. niinpä pitkään aikaan minä en pyrkinyt teakiin, sillä minä halusin säilyttää yhden mansikkaunelman. siinä unelmassa sitten joskus kun minä pyrkisin kaikki ovet avautuisivat minulle kuin tuhkimolle ikään. mutta riski oli otettava, en minä voi elää mansikkamaailmassa.

ja kun minä pyrin,


minä en päässyt ensi yrittämällä teakiin.
minun elämäni ei ollutkaan satua.

mutta se on totta.
minun elämäni on totta!

se on aika paljon enemmän kuin joku lastensatu valmiiksi kirjoitettuine ennalta arvattavine äklönpinkkeine loppuineen.
se on mahdollisuuksien kenttä, se on se mitä siitä teen
- ei se mitä minulle tapahtuu -
joten onneksi minä haluan alalle jolla ei vaadita muodollista pätevyyttä.
sinne voi kivuta muitakin reittejä.
se ei kaadu neljän ihmisen mielipiteeseen.
se ei kaadu ensimmäiseen yritykseen.

se kaatuu vain jos minä annan sen kaatua.