kurssi on tehty, aikarajaan mennessä.
laskut maksettu.
kämppä siivottu taaimpia nurkkia myöten.
tavarat pakattu huomisen hektistä menoa varten.
kalenterissa kaikki mitä pitää muistaa; ne siis hoituvat.
helpotus.

vihdoin kun ehdin vain olla
en halua heti mennä nukkumaan, vaikka pitäisi, tiedän...

ihanaa vaan kuunnella hiljaisuutta -
ei, sittenkin seinäkello raksuttaa, ihan kuin ennen mummolassa
(joskin se kaappikello tikitti kovempaa, eikä taustalla kuulunut tietokoneen hiljaista hurinaa)
- samaan tahtiin.

mietin teoriaa siitä miksi meistä tuli kaikki-mulle-heti-sukupolvi:
koska edellinen sukupolvi on niin lässähtänyt ja elämäänsä kyllästynyt,
tuntuu meistä siltä että koko elämä on koettava nyt eikä huomenna,
sillä oma huomisemme lienee yhtä banaali kuin vanhempiemme tämä päivä.

ehkä, riippuu vanhemmista. mutta voi siinä olla jotain perääkin...
koko elämä pelkkää asuntolainan maksua, arkirutiineja, töitä ja viihdettä?
koko elämä pelkkää mukavaa porvaris-idylliä?
järkevää ja fiksua ja kohtuullista, joo, mutta...

ei sellaisen varaan voi rakentaa olemassaoloaan. tai voi, mutta en minä.
ei tarvita kuin sattumanvarainen laukaus tai autokolari tai yksi syöpäsolu liikaa
niin korttitalo kaatuu, vaikka se olisi kuinka rakennettu pelkistä ässistä.

ei olemisen jatkumiseen voi luottaa. ja vaikka tämä on onnea ja uskon se kestävän pitkään
niin pitkäkään ei riitä ikuisuudeksi ja aika kulkee vääjäämättä kohti loppuaan.
ennemmin tai myöhemmin menetys iskee tavalla tai toisella
(siksi haluan monta lasta; kutsukaa sitä pessimismiksi jos tahdotte mutta minä näen sen realismina).
ei se siis tietenkään ole mikään syy jättää elämättä, päinvastoin,
muttei kannata tuudittautua turvan tunteeseen ja yllättyä kun sitten koettaa se päivä jolloin jonkin hyvän on aika päättyä...

en halua sulkea sitä pois.
en halua antaa mukavuudenhalun ohjata elämääni.
ethän sinäkään..?