Pentti Sydänmaanlakan mielestä tunteet on hyvä renki mutta huono isäntä. En oo kyllä koskaan miettinyt asiaa tolta kannalta. Ehkä pitäisi: vaikka koen että mulla on hyvä itseluottamus, en ole koskaan varsinaisesti voinut luottaa itseeni, koska olen niin arvaamaton. Entä jos mä hallitsisin mun impulsseja eikä ne mua? Mutta se on helvetin vaikeaa sillä mä rakastan heittäytyä. Ottaa riskejä.

Ja entistä enemmän musta tuntuu että se on vain aivokemiaa. Että joku mun aivokemiassa tekee sen että olen niin lyhytjänteinen ja kärsimätön, kyllästyn ja haluan vaihtelua. Muistan hämärästi, että neuropsykan kirjassa ois ehkä joku selitys, miksi jotkut ihmiset juoksee adrenaliinikiksien yms perässä. Että seikkailunhaluisilla ihmisillä on jotkut pienet yksiköt päässä lyhyempiä kuin muilla, että se on ihan konkreettisesti totta että on lyhyt pinna ja lyhytjänteinen. Katsoo jos vaikka jaksais etsiä sen selityksen tähän.

Mun elämäni hauskimmat hetket oon viettänyt lapsuuden- ja teinivuosien bestikseni kanssa. Ihan täysin siitä syystä, että se mimmi oli täyskaheli. Me lietsottiin toisistamme älyttömimmät väläykset toimintaan asti, ikinä ei pysähdytty miettimään ja harkitsemaan, elettiin hetkessä niin vitun täysillä ettei mitään järkeä. Ja oli ihan saa-ta-nan hauskaa. Mutta ennemmin tai myöhemmin nekin bileet aina päättyi, ja kääntöpuoli oli sen mukainen. Jotenkin ne tulee aina paketissa: nousut ja laskut. Maanisuus ja masennus. Mitä enemmän lähtee maanisiin keloihin ja kreisien ideoiden toteuttamiseen, sitä leimimpää on kantaa seuraukset. Sillä tytöllä oli epävakaa persoonallisuushäiriö, ja vaikka mä nyt en koskaan ihan niin häiriintynyt ollutkaan, niin vähintäänkin epävakaa itsekin. Ja luonteeltani hypomaaninen, tottakai.

Enkä mä sitä edgellä elämistä kaipaa: terve seestyminen tekee sen, että hyvä arki alkaa mennä parhaidenkin bileiden ja jopa parhaimmankin loman edelle. Enää en jaksa kituuttaa ja raataa kurjuudessa kuukausikaupalla lähteäkseni sen jälkeen elämääkin siistimmälle matkalle. Ja hyvä puoli aikuisuudessa on ettei edes tarvitse, kun tekee duunia eikä niitä sekalaisia hanttihommia, niin voi saada jopa molempia, luxus arkea ja jotain muuta. Oli se sekopäistä: joka sunnuntai leivottiin kymmenen kakkua, ja myytiin niitä ovelta ovelle niin kauan, että ne oli kaikki myyty. Ne maksoi 35 markkaa, jotain kuus euroa siis. Koko sunnuntai siinä aina meni, vaikka olis satanut, ja siitä siis kuuskyt euroa miinus tarvikkeet, jaettuna kahdella. Reilu parikymppiä euroissa siis käteen per naama. Oltiin me yritteliäitä. Askarreltiin kortteja ja myytiin ovelta ovelle, kerättiin pulloja, tehtiin lastenhoitokeikkoja. Ja karattiin Turkkiin, hypittiin benjihyppyjä, elettiin viinalla ja tomaattikeitolla. Täysillä meidän ihmissuhteen loppuräjähdykseen saakka.

Kymmenen vuotta sitten tutustuin parhaaseen ystävääni joka ei ole hullu vaan ihan aidosti terve ja silti kreisi. Ja me liityttiin kansanterveysjärjestö JuPuun, jonka jalo tavoite on säästää ihmiskunta viinan kiroilta. Me juhlimme puolestanne, juomme puolestanne koko maailman viinat, niin te voitte elää vapaina maksakirroosin pelosta! Mä oon yrittänyt, mä olen tehnyt parhaani, mutta hieman alkaa epäilyttää loppuukohan se viina maailmasta kuitenkaan juomalla... Sillä mun janoa se juominen ei ainakaan oo vähentänyt, päinvastoin.

Mä tiedän et tasapaino on hyväksi. Se että rakentaa juttuja pikku hiljaa, harmaista päivistä välittämättä. Jos mä en pääse arvaamattomuudestani eroon, musta ei koskaan tuu viisasta. Mun elämä on kausittaista, ja nyt mulla on menossa mun kolmas murrosikä. Selviääkö jotkut yhdellä? Teini-ikä oli ensimmäinen, toinen se kun mun ensimmäinen elämäni mies jätti mut suojellakseen mua itseltään (kiitos vaan), kolmas nyt tämä ideologian murtuminen. Mutta onneksi olen aina tippunut jaloilleni ja ollut feeniks, ei pelkoa että ryyppäisin hamaan ikuisuuteen kuten eräät jotka eivät vieläkään ole toipuneet sosialismin romahduksesta. Meni jo.

Parempi elää päivä kerrallaan niin kauan kun olen tässä arvotyhjiössä. Ei tehdä mitään hätiköityä. Sillä kahta asiaa olen pyrkinyt välttämään: kadehtimista ja katumista. Jos maailmassa on jotain mitä haluan, keskityn pyrkimään sen saavuttamiseen, sen sijaan että hukkaisin aikaani sen kadehtimiseen muilta. Ja kaiken elämäni haluan ottaa kokemuksina, mennyttä ei kuitenkaan voi muuttaa, parempi koittaa kääntää kaikki parhain päin vaikka se sitten tarkoittaisikin hymytautia, mutta ylenmääräinen vellominen ei liene se juttu. Kaikki kokemukset kuitenkin rikastuttaa elämää.